Eräässä tehtävänannossa jouduin taannoin pohtimaan verkostojen rakentamista ja ylläpitämistä organisaatiossa. Tehtävän jälkeen jäin miettimään, millaisia verkostoja olen itse elämäni aikana rakentanut, millaisen mindmapin omista verkostoistani voisi piirtää. Näin avioeron kynnyksellä, tässä pohdinnassa on taustalla varmasti monia tasoja, joita en välttämättä edes itse vielä tunnista. Siksi tuntuukin luontevalta ajatukselta kirjoittaa tätä hieman auki. Miellän verkostot kehänä, joka lähtee avautumaan sisältä ulospäin kuin hämähäkin seitti. Sisimmät kehät ovat pienempiä ja tiiviimpiä, ulommat kehät puolestaan laveampia ja kauempana ytimestä. Tässä tarinassa se ydin olen minä.
Aloitetaan siis läheltä – perhe. Se ensimmäinen, lähin ja ehkä tärkein verkosto. Mikä siinä onkaan, että ne kaikkein lähimmät myös osaavat ärsyttää kaikkein eniten. Silti suurimmassa ilossa tai pahimman hädän keskellä asian haluaa ensimmäisenä jakaa heidän kanssaan. Se johtuu varmasti kotoa saadusta opista, että maailmassa ei ole mitään niin pahaa, että kotiin ei voisi aina palata.
Ystävät ovat se toinen perhe, perhe jonka olen saanut valita. Osa heistä on lähempänä, osa kauempana. Olen ollut ystävien suhteen monella tapaa onnekas. Minulla on aina ollut elämässäni hyviä ystäviä. Ihmiset ovat vaihtuneet vuosien varsilla, toiset ovat viipyneet rinnalla pitempään kuin toiset. Toisten kanssa muistot ovat makeampia, joskus matkaan on sattunut jotain katkeraakin. Ystävien verkosto kannattelee ja tukee, ja tämä on aina vastavuoroista. Se on oikeastaan mielestäni paras mahdollinen ystävyyden määritelmä. Muistot näistä ihmisistä säilyvät matkassani, heistä kaikista, loppuun asti.
Työn puolesta tutut eli kollegat, yhteistyökumppanit – ne tyypit joiden kanssa ollaan rahan takii, niin kuin laulussa sanotaan. Tämä on ryhmä ihmisiä, joihin on velvollisuuksien täyttämiseksi pakko olla yhteydessä. Suhteen laatua voisi kuvailla sanoilla asiallinen ja ammatillinen. Ongelmatilanteissa asiat riitelevät, eivät ihmiset. Tai ainakin näin sen pitäisi mennä. ”Normaalista” poikkeavat työajat vuosien varsilla, ravintola- ja teatterityössä, ovat itselläni vaikuttaneet siihen, että vietän myös paljon vapaa-ajastani työn kautta tutustumieni ihmisten kanssa, jotkut heistä ovat siis myös ystäviäni. Vietämme työssä ison osan aikaa elämästään. Minusta on sääli, jos sen joutuu viettämään seurassa, jossa ei viihdy.
Seuraavaa kehää kutsun nimellä naama tutut. Näitä ovat lähikaupan myyjä, kantakuppilan tarjoilija, siskon vanha koulukaveri, teatterin kanta-asiakas, postinjakaja, naapuri… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämä on varmasti määrällisesti suurin joukko ihmisiä elämässäni. Heidän kanssaan vaihdetaan tervehdyksiä ja pinnallisia kuulumisia. Nämä henkilöt ovat kuin nukkuva verkosto, piilevä voimavara. He ovat osa elämää, jolta ei juuri odota mitään, mutta joka saattaa odottamattomalla hetkellä yllättää iloisesti. Tässä verkoston osassa on potentiaalia.
Nyt on ehkä myös hyvä todeta, että en ole ehkä aina ollut se paras verkostojen hoitaja. Toisaalta verkostossa vuorovaikutus kulkee molempiin suuntiin. Eikä mitään verkostoa tai suhdetta kannata ylläpitää omien voimavarojensa kustannuksella. Se ei silti tarkoita, että tämä osa matkalla olisi ollut turha, vaan se on vienyt eteenpäin kohti jotain uutta. Verkoston pitäisi olla rsurssi ei rasite. Valtioneuvoston kanslian 2019 julkaisemassa Verkostojohtamisen oppaassa todetaan: ”Sitoutuminen ja motivaatio ovat pitkälti kiinni siitä kokemuksesta, kuinka hyödylliseksi verkoston jäsen kokee verkostotyön itselleen ja kuinka tasapainoisena hän siitä saatavan panos-tuotossuhteen kokee.” Tämä pätee kaikkiin verkostoihin, niin organisaatioiden kuin yksittäisten ihmisten.
Sitten vielä yksi ryhmä ihmisiä. Sinuun haluaisin tutustua tyypit, he joiden kanssa käännän katseeni tulevaisuuteen. Jokainen meistä tapaa päivittäin uusia ihmisiä. Osa heistä sivuaa tarinaamme, toisista voi tulla useamman luvun mittainen osa sitä. Uskon, että minulla riittää vielä paljon laajennettavaa verkostoissani.
Tiina Holtari
