Pitäisikö taito ja taide erottaa toisistaan Taideteollisuusalan koulutuksessa?
Kuva valmiista, innovatiivisesta puutyöstä ja videopätkä tekijästä herätti kiinnostusta. Somessa alkoi virrata kyselyitä innostuneelle ja vasta opintonsa aloittaneelle Artesaani-opiskelijalle. Tarina ja visuaalinen ilme olivat kunnossa, ne tärkeimmät nyky-yhteiskunnassa. Kun edellä mainitut on testattu yleisöllä, niin enää pitäisi laittaa kuntoon pari pientä sivuseikkaa: soveltuva materiaali ja sen saatavuus, rakenteen toimivuus ja valmistustavat, tarvittavat työkalut ja työkoneet sekä terät, puhumattakaan soveltuvista heloista sekä pintakäsittelyn teknisistä ominaisuuksista. Kun edellä mainitut on selvitetty tuota pikaa opettajan kanssa ja ensimmäinen varsinainen kappale saatu valmistettua, voikin perustaa yrityksen ja aloittaa menestystarinan. Talouteen ja kestävään toimintaan liittyvät reunaehdot selvinnevät myöhemmin ja niin tekevätkin.
Loputtomat määrät autenttisen oloisia videoita ja kuvia netissä ovat luoneet vääristymän siitä, kuinka käsityö- ja suunnittelutaidot kehittyvät sekä mitä kaikkea teknisesti laadukkaan ja esteettisen tuotteen taustalla todellisuudessa on. Osa verkossa esillä olevista tekijöistä ovat todellisia kestävällä pohjalla toimivia taitajia, osa ei. Erottaminen voi olla alan ammattilaisellekin vaikeaa, saati sitten vasta aiheesta innostuneelle tulokkaalle. Visuaalisten tuotosten aiheuttama vääristymä tarkoittaa käytännössä käsityötaitojen osalta sitä, että käsitykset omista taidoista tai opittavissa olevista taidoista polarisoituvat kaikissa ikäryhmissä. Osa ei usko kykyihinsä oppia laisinkaan ja osa ei voi ymmärtää miksi videolla helpon näköinen työvaihe ei ole opittavissa parissa tunnissa? Omasta postauksesta saatu hypetys hämmentää.
Taitoa vai taidetta?
Otetaan esimerkki: melko moni ymmärtää dokumentissa esiintyvän mestariviulistin konsertin ja fiktiivisen elokuvan viulusankarin konsertin eron. Mestariviulisti soittaa oikeasti viulua ja elokuvan sankari on soittavinaan. Molemmat kuulostavat ja näyttävät hyvältä. Mitä sitten mestariviulistin soiton taustalla on? Kymmeniä tuhansia tunteja taidon harjoittelua. Tämän moni ymmärtääkin ja yleisesti hyväksyy ajatuksen, ettei tuota taitoa voi oppia ilman sääntöjen mukaista vuosia kestävää harjoittelua. Taidon harjoittelussa on yleisesti ainakin aluksi tarkat säännöt, oikeat ja väärät. Taiteellinen puolikin kuuluu viulun soittoon totta kai, mutta sen opettelu ei syrjäytä taidon opettelua, joka on säilynyt viulun soiton opiskelun ja harjoittelun keskiössä ensiarvoisen tärkeänä. Taidon ja taiteellisen puolen yhteen sulauttaminen ja soveltaminen vahvistuu vasta vuosien harjoittelun jälkeen. Elokuvan sankarin esityksen lumovoima perustuu eri tavalla luotuihin seikkoihin. Akustisessa konsertissa esiintyy edukseen mestariviulisti, videolla asia voi olla toisinpäin.
Alussa mainittu tilanne on yllättävän tuttu varmasti monelle Taideteollisuusalan opiskelijalle ja opettajalle, ammattialasta ja käytettävästä materiaalista riippumatta. Yhä enemmän opiskelijoiden joukossa on niitä, jotka eivät ole juurikaan tehneet käsitöitä ennen kädentaitoihin perustuvaa ammatillista koulutusta. Usein tilanne tuntuukin opettajasta siltä, että opiskelija on tuonut työsaliin kottikärryllisen löytämiään lukkoja ilman avaimia. Suuri osa lukoista ovat vielä valitettavasti melko monella opiskelijalla peräisin ammattialan ulkopuolelta, opiskelijan muihin elämänalueisiin liittyviä. Tokihan ne yhdessä opettajan, alan ammattilaisen kanssa saadaan auki, lukkoja rikkomatta. Aikaakin opiskelijalla olisi nyt tämä kuluva viikko, sitten työ olisi hyvä olla jo valmis. Harmi vain, että opiskelijoita on enemmän kuin yksi, samoin kuin kottikärryjä ja lukkoja, kaikki erilaisia. Opiskelijoiden odotukset ja käsitykset sekä opettajien kyky vastata niihin ovat täysin epärealistisessa suhteessa. Tilannetta ei helpota myöskään soveltuvuuskokeiden puuttuminen, kaikkihan oppivat esimerkiksi puuta työstämään ja kalusteita piirtämään, kun opetetaan. Näin on valtakunnassa linjattu. Kysymys kuuluukin: voisiko opettaja palata opettamaan henkilökohtaisen ohjaamisen sijaan? Vaikkapa taitoa, jossa jokin menee oikein tai väärin. Vaatia opiskelijalta toistoja toistensa perään? Edellyttää läsnäoloa ja todeta että poissaolojen takia harjoittelu jatkuu vielä? Voisiko taideteollisuusalalla olla työkoe, jossa yksinkertaisesti saattaa syntyä myös tuotos, joka ei täytä mitään laatuvaatimuksia ja koe on uusittava?
Ammattitaitoa?
Kaikki näytöt ammattitaidossa tulisi antaa työelämässä jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen. Taideteollisuusalan ammattitaitovaatimuksissa taito ja taide on sulautettu yhteen. Herää kysymys: riittääkö kaikkien osapuolten oma subjektiivinen kokemus ja käsitys taidon osaamisesta? Olisiko enemmänkin taideopetuksen tehtävä vahvistaa tuota käsitystä ja taito-opetuksen tehtävä vahvistaa teknistä osaamista, jota tarkasteltaisiin puhtaan objektiivisesti? Talon seinään maalattu ulko-ovi voi olla vahva visuaalinen viesti, mutta taloon sisään siitä ei totta vie pääse. Toisaalta teknisesti moitteettomasti toimiva ulko-ovi saattaa rumuudellaan käännyttää vieraat ja kaukaa.
Ammatillisen koulutuksen viitisen vuotta sitten aloitettu reformi on jättänyt koulutuksen järjestäjät keksimään ja kehittämään opetusta Taideteollisuusalan koulutuksissa tutkinnon perusteiden sisältämien lauseiden pohjalta, ilman mitään tuntimääriä tai konkreettisia sisältöjä koulutuksen suhteen. Kuinka sisällöt jaetaan opetukseen ja miten taidot ja taiteet opetetaan? Valtakunnalliset perusteet ovat jälleen uusiutuneet, mutta ovat edelleenkin lauseita, jotka kuvaavat syntynyttä ammattitaitoa. Koulutuksen järjestäjän pitää laatia paikallinen toteutussuunnitelma, mutta siinä ei voi esimerkiksi lukea, että kaikilta ensimmäisen vuoden opiskelijoilta edellytetään yhteisessä ryhmämuotoisessa oppimistilanteessa veistämistä maanantaisin klo: 08.00–16.00, yhteensä 80 tuntia, piste. Kuulostaa muinaiselta, mutta hassua on, että tätä selkeyttä opiskelijat tuntuvat odottavan ja haluavan, työelämän olettavan ja arvostavan sekä siihen opettajallakin voisi olla kyky ja resurssi. Veistäminen ei syrjäytä CNC-työstämistä eikä taidehistoria 3D-mallinnusta. Kaikkien osa-alueiden opettamiselle tulisi olla aika ja paikka, läsnäololle velvoite sekä oppimiselle vaatimustaso, jonka alle jääneet saavat sitten uusia kurssin. Ihan niin kuin lukiossa.
Oikeassa vai väärässä?
Tämä kirjoitus on subjektiivisen, mutta vuosien kokemuksen pohjalta syntynyt. Lähtösysäyksen otsikon mukaiseen pohdintaan on antanut useita vuosia sitten eräs kollega ja lopullisen syyn kirjoittaa kulttuurituottajan (ylempi amk) opintoihin liittyvä blogikirjoituksen tehtävä. Kirjoituksen aihe ei ehkä ole tyypillisin kulttuurituotannon alueelta, mutta kuuluu mielestäni sinne ja tarkastelee kestävyyttä. Kulttuurituotannossa mm. tapahtumatuotannon tekninen toteutuskin tulisi olla markkinoinnin visuaalisen ilmeen luoman mielikuvan mukaista, muutoin se ei ole kestävällä pohjalla. Taideteollisuusala, puualoineen kuuluu kulttuurialojen sateenvarjon alle. Kaiken kulttuurialan koulutuksen on tasapainoiltava tarkasti taidon ja taiteen välimaastossa.
Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus arvottaa taideopetusta ja taito-opetusta tai luoda vastakkain asettelua niiden välille. Tavoite on herättää lukija havainnoimaan ympäristöään ja pohtimaan teknisten ja esteettisten arvojen välistä suhdetta. Lisäksi se on huolestunut mielipide taideteollisuusalan ja varsinkin siinä puualan koulutuksen kehityssuunnasta, joka saattaa pahimmillaan aiheuttaa tilanteen, jossa kriittisessä, talouteen perustuvassa tarkastelussa koko koulutusala saa kuoliniskun. Digitaalisen tekniikan kehittyminen ei ole poistanut ihmisten halua käsittää asiat käsillään. Materiaalin, esimerkiksi puun tuntu kädessä, sen tuoksu ja siitä lähtevä ääni ovat edelleen suoria kanavia aisteihimme. Näköaistin ja peukalon ylikuormittuneessa ympäristössä yhä useampi hakeutuu kädellisten laajempien perustarpeiden äärelle, viimeistään teinivuosien jälkeen. Voiko taiteessa olla oikeaa ja väärää? Voiko taidossa olla oikeaa ja väärää? Voiko tämä kirjoitus olla oikeassa tai väärässä? Asia ei ole mustavalkoinen, mutta siihen ei tulisi myöskään suhtautua niin välinpitämättömästi, että kaikki kelpaa. Allekirjoittanut on huomannut jo omassa toiminnassaan ammatillisena opettajana luovuttamisen merkkejä ja antanut riman laskeutua hälyttävän matalalle. Kuinka moni kulttuurialan opettaja on huomannut samaa?
Taiteen oppiminen ja ymmärtäminen voi antaa vastauksia ensimmäiseen tärkeään kysymykseen: miksi? Taidon oppiminen voisi vastata seuraavaan tärkeään kysymykseen: miten? Nykyiset valtakunnalliset linjaukset Taideteollisuusalan koulutuksen suhteen, jättävät täysin epäselväksi kuka on vastuussa siitä, että opiskelijat löytävät kysymyksiin vastauksia ja työelämä saa uusia osaajia alaa kehittämään.
Matti ”MaSa” Salminen
Kirjoittaja on puualan Artesaanien opettaja, puuseppä ja yrittäjä sekä innokas kulttuurituotannon opiskelija. Kirjoitusta ei julkaista poikkeuksellisesti nimimerkillä, sen arkaluontoisuuden vuoksi.
