Koronarajoitusten kiristyessä tietyt maat ovat ottaneet käyttöön karanteenihotellit, joihin turisteiksi luokitellut ihmisolennot viedään säilöön kymmeneksi päiväksi. Lähtömaat luokitellaan punaisiksi, vaikka vain niiden kärki olisi punainen. Systeemi on armoton, maahanmuuttoviranomaiset ovat rajalla vastassa ja nauravat matkustajan selityksille matkan tarpeellisuudesta, selvityksiä ei lueta eikä pilkkaa säästellä. Matkustajan ainoa mahdollisuus vapauteen on päästä poliisin puheille, tulla kuulluksi ja kohdelluksi inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti.
Poikkeusolojen alkaessa ja niiden jatkuessa kulttuuri vietiin karanteenihotelliin. Hän ei kuitenkaan selviä 10 päivän tuomiolla, ei edes 10 kuukauden. Kulttuuri ei tiedä milloin hän vapautuu. Kulttuurin kerros on täynnä hänen kaltaisiaan. On taiteilijoita, muusikoita, teknikkoja, tapahtumajärjestäjiä ja tuottajia. Alemmassa kerroksessa asuvat ravintoloitsijat ja muut palveluntarjoajat. Heidät päästetään karanteenihotellista pois aika ajoin, mutta he liikkuvat panta nilkassa ja pian tulee kutsu takaisin hotelliin.
Kaikki hotellin asukkaat tuntevat toisensa, he ovat olleet yhteydessä enemmän tai vähemmän ennen hotellin perustamista. He ovat olleet yhteistyökumppaneita tai asiakassuhteessa joko palvelun tarjoajina tai kuluttajina. Nytkin he tuntevat toistensa läsnäolon, vaikka kukaan ei saa poistua omasta huoneestaan. Oven alta ja seinälistojen välistä yritetään lähettää viestejä ja adresseja, ikkunasta lennokkeja, jotta joku ohikulkija kuulisi avunhuudot ja pystyisi vapauttamaan kulttuurin hotellin syövereistä. Mutta turhaan. Ohikulkija huutaa, että on saanut viestin, mutta ei voi tehdä mitään, samoin listan alta paljastuvat luteet kertoivat kuljettaneensa viestin seinän toiselle puolelle, mutta se palautettiin takaisin, koska mitään ei ollut tehtävissä.
Kulttuuri haluaisi puhua poliisin kanssa. Hän on odottanut vuoroaan jo vuoden, mutta aina kun hänen vuoronumeronsa lähestyy ja hänen numeronsa on seuraavana — menee laite nollille ja numerot lähtevät pyörimään alusta. Kulttuuri on rypistänyt vuoronumeronsa ja taas silittänyt sen tasaiseksi. Kulttuuri on opetellut numeronsa oikein päin ja väärin päin sekä tehnyt numerosarjasta yhteen- ja vähennyslaskuja. Ravintoloitsijoille ja palveluntarjoajille on eri jono, jota kulttuuri katselee hiljaisuudessa, sillä hänellä ei ole puheoikeutta aulassa jossa odotetaan omaa vuoroa.
Kulttuuri odottaa. Hän kärsii, mutta kuitenkin uskoo parempaan huomiseen. Kulttuuri toivoo hotellin ovien avautumista ja tietää, että kerran kun hän pääsee pois hotellista, ei hän enää ikinä suostu palaamaan sinne.
Hotellista vapauduttuaan kulttuuri on muuttunut. Hän on hauraampi, haavoittuvaisempi ja aidompi. Hänellä ei ole enää egoa. Ainoa mitä hänellä on jäljellä on hän itse ja paljon herkkää kosketuspintaa. Kulttuuri on uusi ja jatkaa elämäänsä.
Johanna Fiskaali
