Puhetta puheesta

Nuorena valokuvataiteen opiskelijana tunsin itseni tyhmäksi monen monta kertaa. Olin tullut oppimaan valokuvausta, mutta pian sain eteeni vaatimuksia sanallistaa tuotoksiani tavalla, joka oli minulle täysin vieras. Ei parikymppinen, hyvin ohuella elämänkokemuksella varustettu töyhtöpää kyennyt löytämään juuri valokuvaamastaan romuraudasta maisemassa jotain syvempiä ulottuvuuksia. Päällimmäinen tunteeni oli, että kuva itsessään ei ollut merkityksellinen, vaan sen taustalle tekaistu selitys oli tavoitteista suurin. Mitä monimutkaisempi ja vaikeaselkoisempi, sen parempi. Taiteellinen.

Pelkän estetiikan turvin ei pärjännyt. Intuitiivisesti rajattu ja tallennettu kauneus oli pinnallista, tyhjää ja siten turhaa. Opiskelijoiden jakautuminen (tai jakaminen) taiteilijoihin ja niihin toisiin oli hiljainen käytäntö, jota ei kyseenalaistettu. Vallalla oli ajatus, että joko olet tai sitten et. Taitelija.

Minä en ollut. Vaaditun kaltaisen taidepuheen teeskentely ei istunut persoonaani tai sitten en vain oppinut ilmaisuja riittävän nopeasti. Puhuin väärää kieltä, väärillä sanoilla ja vääristä asioista. Ainoat järjen rippeet koin löytäväni dokumentaarisesta kuvasta, kuvajournalismista ja niin sanotusta käyttökuvasta. Tartuin siihen ja olen pitänyt tuosta oljenkorresta kiinni nyt toistakymmentä vuotta. Valokuvaajana.

Olen edelleen vastarannankiiski. Aloitettuani kulttuurituotannon opinnot HUMAKissa, huomasin suhtautuvani hieman nihkeästi vaikeaksi kokemiini aiheisiin. Taustalla oli ehkä pelko, että en kuulu tähänkään joukkoon. Suomi-Kulttuurituottaja-Suomi sanakirjan sivut ovat kuluneet paikka paikoin puhki, kun yritän kiivaassa tahdissa omaksua uuden murteen. Ero entiseen on kuitenkin siinä, että mielipiteilläni tuntuu olevan merkitystä. Kiitos siitä kuuluu lehtoreille, luennoitsijoille sekä kanssaopiskelijoille. Minua on kohdeltu tasavertaisesti. Ihmisenä.

Kuva: Lisa Hentunen

Noin kymmenen vuotta sitten taidepuheesta käytiin kiivastakin väittelyä. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla taiteen sisäpiirin retoriikkaa kutsuttiin höpöhöpöksi. Juttujen yhteydessä haastateltu taidehistorioitsija ja selkosuomen asiantuntija Satu Itkonen toteaa, että kuvataidealalla on totuttu briljeeraamaan sanoilla. Tyhmän tai popularisoijan leiman saa kuulemma helposti. Sosiaalista saavutettavuutta tutkinut englantilainen David Fleming on teksteissään esittänyt, että museoiden eksklusiivinen perinne piilee pohjimmiltaan niiden syntyhistoriassa. Ehkä sama pätee taiteeseen ylipäätään. Tietyn tyyppisen ilmaisun on tarkoituskin karkottaa osaamaton väki taiteen ääreltä. Taideteoksen selkokielinen esittely on valmiiksi pureskeltua selittämistä. Se on sivistyksen vastakohta. Holhoamista.

Nykyään sosiaalinen saavutettavuus on onneksi jo vakiintunut osaksi kulttuurialan toimintamalleja. Tosin sillä viitataan useimmiten teknisiin ratkaisuihin kuten hinnoitteluun tai viestinnässä tekstielementteihin ja riittävän lyhyeen sisältöön. Taiteen ja kulttuurihistorian asiantuntija Liisa Väisänen kuvailee taiteen tekijän ja yleisön erikielisyyttä mielestäni hyvin. Hän vertaa tilannetta huoneeseen, jossa kaikki puhuvat kieltä, jota emme osaa. Meille voi välittyä monenlaisia tunteita, mutta emme silti lopulta ymmärrä, mistä puheissa on kyse. Tulkin roolissa nähdään usein taidekriitikko, joka sanallistaa meille teosten merkityksiä. Oikeaksi miellettyjen periaatteiden mukaisesti ja kokemaansa peilaten. Tasapainoillen.

Vaikeaselkoista taidepuhetta voi osaltaan selittää myös pelko oman aseman puolesta. Yleistajuinen kieli uhkaa mielikuvaa asiantuntijuudesta. Pahimmillaan aseman vaistomainen pönkittäminen saattaa kuitenkin romuttaa itse kokemisen ja jättää katsojan hämmennyksen valtaan. Kimurantti sanoilla kikkailu ei useinkaan avaa teosta ihmiselle, joka ei tutki taidetta päivätyökseen. Taiteen äärellä olemme kaikki saman tehtävän edessä. Yritämme ymmärtää. Mutta emme vain taidetta, vaan ympäröivää todellisuutta, maailmaa. Taidepuheen ei tarvitse olla vaikeaa. Sen tarvitsee vain olla. Ehkä selkeyden suvaitseminen auttaisi osaltaan nostamaan myös taiteen ja kulttuurin arvostusta. Tarvitaan rohkaisua, ei leimaamista. Uskallusta puhua ja kuunnella. Mikä on sinun kortesi tähän kekoon? Kulttuurituottajana.

Kirjoittaja: Lisa Hentunen, Kulttuurituotannon YAMK opiskelija, valokuvaaja

LÄHTEET:

Fleming David 2002. Positioning the museum for social inclusion. Teoksessa Richard Sandell (toim.) Museums, Society, Inequality. Taylor & Francis e-Library 2003, 213. Viitattu 21.4.2022 https://ebookcentral-proquest-com.ruka.humak.edu:2443/lib/humak-ebooks/reader.action?docID=171037

Helsingin Sanomat 2010. Taidepuhe on usein höpöhöpöä. Toim. Kaisa Heinänen. Viitattu 20.4.2022 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004754340.html

Väisänen, Liisa 2017. 100 puheenvuoroa taiteesta: Taide, tunne ja järki! Viitattu 21.4.2022 https://100puheenvuoroataiteesta.taike.fi/taide-tunne-ja-jarki/

Last modified: 25.4.2022