Sain työskennellä Tampereen hakuprojektissa Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuosina 2019–2021. Titteli meni lopulta ansaitusti Ouluun, mutta omassa projektissamme asetetut tärkeät tavoitteet jatkavat elämäänsä ja haun pohjalta toteutetaan vähän riisutumpi ns. plan B, joka on jo täydessä vauhdissa.
Tampereen kulttuuripääkaupunkiohjelman (joka sisälsi noin 100 erillistä projektia, jotka olivat suurten ja pienten kulttuuritoimijoiden tätä varten varta vasten ideoimia tuotantoja) ja koko haun ytimessä oli yhdenvertaisuuden tavoite ja idea. Saimme matkan varrella paljon palautetta (myös kansainväliseltä arviointipaneelilta) siitä, että tavoite on hirveän kunnianhimoinen – ehkä jopa mahdotonta saavuttaa. Ymmärsimme tämän itsekin, mutta halusimme pitää siitä kiinni. Nimenomaan tavoitteena, jota kohti mennä, tyytymättä vähempään. Vain siten voi saavuttaa edes osan utopistisestakin tavoitteesta.
Projektitiimi oppi myös matkalla paljon aiheesta. Kaupunkiorganisaatiossa jouduin todistamaan projektin alkumetreillä tilannetta, jossa haluttiin koota ”erilaisista vähemmistöistä” jonkinlaisia ”sparrausryhmiä”, jotka olisivat kertoneet vaikkapa noille meidän 100:lle projektin omistajalle, miten meidän pitäisi ottaa ”maahanmuuttajien kulttuuri” tai seksuaali- tai sukupuolivähemmistöt huomioon ohjelmistossamme. Sain jopa tehtäväksi alkaa ehdotella sopivia henkilöitä tällaiseen sparrausryhmään. Tai jossain kohtaa piti myös miettiä, mitä erityistä voisimme järjestää pyörätuolitanssijoille ohjelmassamme, noin niin kuin ”osallistamisen” hengessä (osallistamisesta kohta lisää).
Kieltäydyin näiden sparrausryhmien kokoamisesta. Selitin asian kyllä kauniisti ja lähestyin aihetta esimerkin kautta: olen jossain kohtaa työuraani saanut opettaa suomen kieltä maahanmuuttajille ja käytin tällaista opiskelijaryhmää esimerkkinä ”maahanmuuttaja-sparraajan” näkökulmasta. Ensinnäkin ryhmässä voi olla ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajia, kielitaitotaso voi vaihdella tosi paljon, samassa porukassa voi olla sulassa sekasotkussa ujoja somalityttöjä, puheliaita nuoria miehiä Lähi-Idästä, muutama aasialaistaustainen aikuinen työn perässä Suomeen muuttanut ja pari henkilöä, joiden toinen kotikieli on suomi, mutta ovat asuneet varakkaan perheensä kanssa koko menneen elämän jossain länsimaassa ja nyt tulleet Suomeen…
En voisi valita näistä ketään yksittäistä henkilöä sparraamaan, koska jotta saisin jonkunlaisen kuvan tuon vähän epämääräisen ”maahanmuuttajat”-jengin toiveista, tarpeista ja näkemyksistä puhumattakaan, että oppisin ”maahanmuuttajien kulttuurista” kokonaisuutena yhtään mitään – heidän kaikkien pitäisi tulla ja vielä tosi monen muunkin ja sehän taas ei olisi järkevää. Ja puhumattakaan, että tuohon luokkaan mahtunee aina todennäköisesti myös pari seksuaalivähemmistöön kuuluvaa, mahdollisesti jonkunlaisen vamman kanssa elävä henkilö ja usein porukan ikähaitari on myös niin laaja, että siellä on edelleen niin nuorten kulttuuria kuluttavia kuin jo keski-ikään ehtineitä, joita kiinnostaa ihan eri jutut. Sparrausryhmien kokoamisesta sitten tosiaan luovuttiin. (Tässä vaiheessa on ehkä syytä mainita, että ryhmien perään haikailevat eivät olleet varsinaisesti ammattimaisia kulttuurituottajia. Ajattelen, että meillä on lähtökohtaisesti aika hyvä ymmärrys inkluusion ideasta ja siitä, miten se vaikuttaa kulttuurisektorilla.)
Toinen, oikeastaan vielä pahemmin minulle syyhyä aiheuttava käsite on osallistaminen, josta onneksi ymmärtääkseni ollaan kai jo vähitellen päästämässä lopullisesti irti (Cuporen raportti tästä on tosi kiinnostavaa luettavaa). Ymmärrän kauniin ajatuksen tässäkin taustalla: meidän pitää tarjota mahdollisimman laajalle ja moninaiselle joukolle ihmisiä kulttuurisesti kiinnittymisen kohtia. Mutta mikä minä keski-ikäisenä kulttuuritätinä olen oikeasti päättämään, että joitakin (muita, toisia) pitää niin maan perusteellisesti osallistaa kulttuuriin – ja minä vielä päättäisin, minkälainen kulttuuri heille on hyvä osallistua? Päätin siis omalla kohdallani luopua myös osallistamisesta ja kääntää ajatteluni siihen, että toteutan sisältöjä, joihin osallistuminen (subjekti on eri kuin osallistamisessa) olisi mahdollisimman monelle tärkeää ja he tuntisivat olevansa turvallisessa tilassa.
Olen tullut siihen tulokseen, että en voi keski-ikäisenä kulttuuritätinä muuta kuin toimia edelleen tietoisena siitä, että pyrkimykseni yhdenvertaisen, saavutettavan ja moniarvoisen kulttuurin eteen on tärkeää. Kestävyys tulee ehdottomasti siinä mukana – näiden arvojen ympärille rakensimme myös lopullisen kulttuuripääkaupunkihakemuksemmekin. Tietoisuus toiseudesta – sen ymmärtäminen voi auttaa ehkä toimiaan viisaammin, mutta edelleen on opittavaa. Koulussakin inkluusion idea menee pieleen, jos on liian vähän resursseja (ei riittävästi erityisopettajia, vääränlaiset tilat, osaamisresurssien puute jne.) ja silloin kukaan ei opi levottomassa ympäristössä. Sama on kulttuurisektorilla: inklusiivinen kulttuuritarjonta ei toteudu, jos meillä ei ole riittävästi resursseja. Osaamista ja ymmärrystä ei ehkä kulttuurituotannoissa tosiaan puutu eri vähemmistöjen tarpeista ja näkökulmista, mutta jos meillä ei ole konkreettisia resursseja, ei voida tehdä kunnollista. Eli ehkä meidän kannattaa koettaa panostaa erityisesti resurssien kasaamiseen ja mahdollistamiseen. Ihan siis rahaa, tiloja ja riittävästi tuottajiin luottavia kulttuurisektorin toimijoita.
Sipriina Ritaranta
