En aio keskittyä laskeskelemaan sen tarkemmin, mistä luvut syntyvät ja kuinka niitä summataan, vaan pohdiskelen yrityksen politiikkaa ja arvoja hiilineutraaliusajatuksen takana. Vuosikymmeniä sitten alkanut jätteiden kierrätys on kasvanut aikojen saatossa maapalloa suojelevaksi ekologisuudeksi, joka on juurruttanut ajatuksen järkevästä ja vastuullisesta toiminnasta ihmisten mieliin. Yrityksissä ekologisuus on puolestaan valitettavan usein lähinnä kasvava trendi, ja hiilineutraalius sana, jota viljelemällä on mahdollista kasvattaa liikevoittoa sitä mukaa, kun ympäristötietoisten kansalaisten osuus väestöstä kasvaa. Vastuullisuusohjelmia nousee kuin sieniä sateella ja on vanhanaikaista olla ottamatta sitä tämän vuoden kärkiteemaksi.
Ympäristötrendikkyydessä ja ihmisten yhä kasvavassa tietoisuudessa piilee kuitenkin riski. Jos ekologisuus ei ole yksi yrityksen ydinarvoista, on metsää vaikea nähdä puilta ja huomioida se fakta, että omassa toiminnassa lähes kaikki liittyy välittömästi tai välillisesti hiilijalanjäljen pienentämiseen. Jos tämä ajatus ei ole itseisarvo, tulee ekologisuudesta helposti päälle liimattua ja pinnallista; kun kuluttaja alkaa tarkastella yrityksen toimintaa tarkemmin, hän huomaa, että toimenpiteet ovatkin olleet vain vihreitä yrityksiä maineen kasvattamiseksi. Tässä tapauksessa yritykset parantaa mainetta kääntyvätkin itseään vastaan.
Puhutaan viherpesusta, jolla tarkoitetaan yrityksen viestintää ympäristöystävällisestä toiminnastaan itse tekojen kuitenkin jäädessä vähäisiksi. Viherpesun vaara on erityisen suuri silloin, kun vastuullisuus ei ole osa työntekijöiden omaa ideologiaa, sillä arvoja on hankala myydä ja ostaa.
Organisaation vastuullisuus ja ekologisuus alkaa ensin sisältä päin. Otan esimerkiksi erään tutun työpaikan, joka yhdessä yhteistyökumppanin kanssa tuuletti kovaäänisesti uuden hiilineutraaliusohjelman hienoutta. Saman yrityksen työntekijöistä suuri osa ei kuitenkaan osannut kierrättää, lajitella jätteitä tai sammuttaa valoja toimistosta lähtiessään. 90-prosenttia näistä työntekijöistä kamppaili perusasioiden kanssa samalla, kun mediassa puhuttiin hyvityksistä ja päästökaupasta. Surullisinta tässä oli se, että suurin osa yritysjohdosta kuului tähän samaan porukkaan, joka ei joko osannut tai ei ollut kiinnostunut.
Vastuullisuusohjelma vaatii täydellisesti onnistuakseen työntekijöiden koulutusta ja jokaisen työntekijän valjastamista ekologisuuslähettilääksi. Tämä olisi tietysti tavoiteltava tilanne. Mutta: onko maapallon kannalta lopulta väliä, pienentääkö hiilijalanjälkeä aatteella vai vain vihreät lasit silmillään? Ensimmäinen tuo yrityksen kannalta kauaskantoisemmat tulokset sekä maineen että talouden puolesta, mutta jälkimmäinenkin vaikuttaa positiivisesti, vaikkakin jalanjälkeä pienennetäänkin riskialttiisti ja lyhyin askelin.
Hanne Vilpponen/KuTu2021/Tapahtumat ja tuotannot
Lähde:
Hartikainen, Jarno: ”Nolla ei ole aina nolla.” Helsingin Sanomat 28.3.2021.
