Kulttuuri- ja tapahtumatuottaja saa nykyisin olla niin monena, että voi hukata identiteettinsä. Onko tämä stride-piano nyt perustallaajalle liian taiteellista, vai onko tämä nyt liian huttua asiantuntevalle kulttuurinharrastajalle. Ei kun apua se on varmaan molempia! Yhtenä päivänä uskoo tekemisensä merkityksellisyyteen; uskoo luovansa hienoja tilaisuuksia osallistua ja vaikuttaa, kehittää paikallisyhteisöä, nostaa esiin kestävyysasioita, tuottaa kulttuuria ja taidetta avartamaan ihmisten mieliä (ja vähän kukkaroitakin, sillä taiteilijoiden aseman parantaminen on ensiarvoista), kartoittaa digimarkkinoinnin mahdollisuuksia ja suunnittelee yrittäjien kanssa silakkamarkkinoita… Ei kun mitä, hetkinen, sanoitko silakkamarkkinoita? Miten se liittyy kulttuuriin?
Niin, pakko on ulottaa lonkeroitaan paljon muuallekin, kuin niihin samanhenkisiin, kulttuurisuuntautuneisiin piireihin, joihin niin hyvin voisi piiloutua, kääriytyä kuin pumpuliin. Tuottajan tulee ottaa huomioon ihan kaikki. Se ei enää riitä, että mahdollistan ja organisoin tapahtuman siten, että se menestyisi tänä kesänä. Pitää verkostoitua kaikkialle ja tehdä hidasta pohjustustyötä, miettiä, miten tulevaisuudessa yhteistyö voisi olla smoothimpaa ja laajempaa vaikka tänä vuonna vielä järjestöni osallistuminen yhdistysten pesäpallopeliin ei johda mihinkään.
Kokonaisuudet ovat niin suuria ja välillä kovin irrallaan kuin Olavi Uusivirta konsanaan. Mutta jotain hallintaa, suuren kokonaiskuvan haltuunottoa ja käsittelyä pitäisi tapahtua. Jossain täytyy olla se maaginen sijainti, se polttopiste, jossa tämä kaikki käy järkeen, jossa palaset loksahtelevat paikalleen. Kuuluisi “klik” ja tuntisi, että kaikki tämä kutoutuu johonkin suureen ja tärkeän.
Olen kuullut, että tapahtumatuottajan työ on yksi stressaavimmista, samalla viivalla sydänkirurgin ammatin kanssa. Liioittelua, mietin, tuskin löytyy lähdettä. Plaraan jenkkitutkimusta, stressaavimmat työt ovat: sotilas, palomies, lentäjä, poliisi… Ja siinä se on, sijalla viisi: tapahtumakoordinaattori (CareerCast 2017.). Ja ehkäpä se ei ollutkaan liioittelua.
Suomen kesä on niin täynnä toinen toistaan hullumpia, luovempia ja suomalaisempia tapahtumia, että heikompaa hirvittää. Suomi on festivaalien luvattu maa; festareita riittää joka makuun ja kenties eniten maailmassa asukaslukuun suhteutettuna lyhyen kesämme aikana. Pelkästään Finland Festivalsin jäsenfestivaaleilla vierailtiin vuonna 2019 yli kaksi miljoonaa kertaa (Finland Festivals 2019.). Mitä haemme näistä tapahtumista? Onko taide, kulttuuri, itsensä sivistäminen ja kultivoiminen etusijalla, vai onko se jotain muuta? Kokemuksia, elämyksiä, sosiaalisia suhteita, sutinaa tai irtiottoja? Eksistentiaalisia pohdintoja riittää: Järjestänkö kylätapahtumaa, joka on vain yksi veruke ryypätä vai kansainvälistä laadukasta festivaalia, joka ei kalpene Euroopan parhaimmistolle. Valuuko laatu viemäristä alas, kun teetän kalliin striimikonsertin Euroopassa, joka kuitenkin Youtubeen päädyttyään on puristunut pikselöityneeksi ja heikkolaatuiseksi. Jaksaako hymyilyttää, kun olen vaivalla buukannut taidokkaan bluegrass-yhtyeen soittamaan paikallispubiin, jotta tapahtumat jalkautuisivat keskustaan, mutta kuulijakunta odottaakin vain, että soitanta loppuisi ja karaoke saisi alkaa.
Olen vasta viime vuosina alkanut ymmärtää, etteivät nämä sulje toisiaan pois. Se, että tulin paikalle taidenäyttelyyn vain kaverini houkuttelemana (“come on, käydään ihan lyhyesti kun se on matkan varrella sushi-paikkaan”) ei mitenkään poista sitä tosiseikkaa, että tulin paikalle ja näin ensimäistä kertaa elämässäni katalonialaista designia. Se, että pelkästään pleikkarin peluuta harrastava Jami saapui paikalle vain, koska vaimon pikkuserkku soittaa indiefolk-yhtyeessä ja paikalla on myös Aki ja Roope, joiden kanssa voi parkkeerata kaljatelttaan, ei mitenkään poista sitä tosiseikkaa, että Jami kuuli indiefolkia sinä iltana ensimmäistä kertaa elämässään.
Epätodennäköinen festivaali, monenkirjava joukko ihmisiä, mahdollisuuksia, pettymyksiä, uusia ahaa-elämyksiä… Ehkä se kauneus onkin siinä, ettei siinä polttopisteessä, johon tämä kaikki kiteytyy ole tarkoituskaan hengailla kuin ohikiitäviä hetkiä. Se hetki, kun festari on kasvanut isommaksi ja kauniimmaksi kuin osiensa summa. Kun himmennetyt koulusalit eivät ole enää koulusaleja, vaan oma pieni maailmansa, jonne kylmyys, kyynisyys ja kehysriihet eivät ulotu. Kun katson hiljaista järveä aamuyöstä kiireisen festivaalipäivän jälkeen. Vierelläni istuu kenialainen heimotanssiryhmän jäsen, joka ei ole koskaan nähnyt yötöntä yötä. Toisella puolellani istuu Jami. Enkä millään voi ymmärtää, etten vielä muutama päivä sitten ollut koskaan tavannut heistä kumpaakaan. Kun Jami intoilee kouluenglannillaan tanssijalle, että tämän show oli tosi siisti ja opettaisiko tämä hänelle parit muuvit.
That’s it. Se on siinä. Klik.
Salla Ahvenjärvi
Lähteet:
https://www.careercast.com/jobs-rated/most-stressful-jobs-2017?page=4
http://www.festivals.fi/tilastot/festivaalien-kayntimaarat-2019/#.YIPlQJAzbIU
