The World Happiness Report 2023 -julkaisun mukaan Suomi on kuudetta kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa. Raportin aineisto oli kerätty kyselyiden avulla kansalaisilta, niissä mittareina olivat erilaiset elämänlaatuun, vapauteen ja maan korruptoituneisuuteen liittyvät kysymykset. Lisäksi käytettiin apuna bruttokansantuotetta ja eliniänodotetta. Tästä voisi päätellä, että korona- ja kriisivuodet eivät mitenkään suuresti vaikuttaneet globaalillakaan tasolla suomalaisten tyytyväisyyteen omasta elämästä. Sehän on positiivinen uutinen, ajattelin ja katsoin ulos lonkeronharmauteen, missä tiskirätin kokoiset räntähöytäleet läpsähtelivät ikkunaan. Oikeastaan olin tosi tyytyväinen. Olin tosi tyytyväinen siitä, että juuri nyt sain olla sisällä lämpimässä, enkä esimerkiksi kahlaamassa keikkakamojen kanssa pitkin Tampereen sohjoisia jalkakäytäviä.
Pakko kyllä myöntää, että vuosi toisensa perään yllätyn tämän ”onnellisuus”-raportin tuloksesta. Aiempina vuosina olenkin ohittanut tuloksen ja koko uutisen olan kohautuksella, miettien, että noinkohan on tosiaan. Mihin tulos sitten pohjautuu, kun se vuosi toisensa jälkeen on sama, Suomi ykkösenä ja muut pohjoismaat vasta sen jälkeen. Suomalaiset eivät vaatimattomana kansana juuri rehvastele tälläkään saavutuksella, vaikka tällaisena maailman aikana siihen ehkä aihetta olisikin. En edes halua kuvitella millaiset voitonjuhlat Ruotsi tästä meriitistä mediassaan järjestäisi. Ruotsissa onkin kautta aikain osattu brändäys ja bisnesvaisto lienee miltei jokaisella ruotsalaisella jo syntyessään. Myös taide ja kulttuuri on Ruotsissa eri tavalla arvostettua ja hyvin monimuotoista. Ruotsalaiset ovat jo vuosikymmenten ajan osanneet viedä oman musiikkinsa ja elokuvat maailman markkinoille, sitä paitsi ruotsalaiset ovat sentään viikinkejä. Mites me on Suomessa tässä asiassa pärjätty? Voisi kysyä ihan sen meemeistä ja viihdemaailmasta tutuksi tulleen lausahduksen: ”Miten meni, noin niinku omasta mielestä?”
Kulttuurin aika on nyt ja aina
Kulttuurialan tulevaisuustyöryhmä julkaisi viime heinäkuussa ”Kulttuurin aika on nyt ja aina” -kehitysehdotuksensa tulevalle hallituskaudelle. Luin raportin jokaista pilkkua myöden ja huomaan hiukan turhautuvani. Työryhmä kertoo, kuinka kulttuurille annetaan sille kuuluva arvostus. Halutaan herätä ja tunnustaa kulttuurialan merkitys ja potentiaali elämän, hyvinvoinnin, yhteiskuntakehityksen ja kestävän tulevaisuuden merkittävänä tekijänä. Kulttuuria ei pidä pitää pelkästään eliittien asiana tai harvojen luksuksena. Kyllä kulttuuri tarvitsisi sille kuuluvan arvostuksensa nytkin, vaikka muillakin yhteiskunnan osa-alueilla asiat ovat melko levällään. Kulttuuriasiat eivät koskaan uinu, sillä onhan kulttuuria koko ajan joka paikassa saatavilla. On hienoa, että tehdään hienoja selvityksiä, mutta kyllä toden totta, itse kulttuurintekijänä ja -tuottajana tarvittaisiin ihan konkreettisia liikkeitä näitä korulauseita kohti.
Tulevaisuustyöryhmän raportissa peräänkuulutetaan alan merkityksen ja tarpeiden selkeämpää viestintää, sen työllisyys- ja taloushyödyistä kertomista unohtamatta. Me pirstaloituneen kulttuurialan toimijat tarvitsisimme asiantuntijoita avuksemme, jotta pystyisimme paremmin tekemään työtämme näkyväksi. Taiteilijat ovat enemmän taiteilijoita, kuin tutkijoita tai oman työnsä raportoijia. Jo koronan aikana moni alan toimija väsähti perustelemaan oman työnsä tärkeyttä, olemassaoloa ja merkityksellisyyttä. Kaikki apurahat ja stipendit osoitettiin taidetta ja kulttuuria tekeville ammattilaisille, mutta kellään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi tarkkaa määritelmää sellaisten tunnistamiseksi. Liekkö tänäkään päivänä?
Freelancer, innovaattori, taiteilija
Luovan alan toimijat, jos ketkä, ovat innovaattoreita, jotka työskennellessään ja toimiessaan ruokkivat myös toinen toistensa luovuutta. Parhaimmillaan innovaatioista muodostuu palveluita, tuotteita ja lopulta tuotantoja. Elinkeinorakenteiden monipuolistuminen taas mahdollistaisi talouden kasvamisen. Ajattelen, että taide- ja kulttuuripuolen toimijoilla on paljon mittaamatonta potentiaalia, kun puhutaan taiteesta elinkeinona ja vientituotteena. Ja mitä tulee kulttuurikentän rahoitukseen, päärahoittajina ovat kuitenkin kuluttajat, he, jotka käyttävät kulttuuripalveluja. Kunnat käyttävät kulttuuriin alle kaksi prosenttia menoistaan ja erilaiset säätiöt tukevat taidetta yli 70 miljoonalla eurolla vuosittain. Jätän tämän nyt vain tähän, sillä aiheesta riittäisi pureskeltavaa ihan omaankin blogipostaukseen. Haluan vain muistuttaa, että taidekenttä ei toimi apurahataiteilijoiden tai pelkkien isoja apurahoja saavien instituutioiden ja tapahtumien turvin.
Vaikka taiteilija lopulta saisikin ammattilaisen ”arvonimen” käyttöönsä, niin vakituista palkkatyötä on tarjolla ani harvalle. Tulovirtoja on hankala ennakoida, ne ovat epäsäännöllisiä ja muodostuvat erilaisista pienemmistä ansioista, freelance -tyyppinen työnteko on arkipäivää taide- ja kulttuurialalla. Perustuslain 19 §:ssä turvatut sosiaaliset oikeudet toteutuvat harvoin freelancereillä, sillä sosiaaliturva- ja työlainsäädäntö perustuu palkansaajan ja yrittäjien kategorioihin. Työttömyysturva ja muut sosiaalietuudet ovat taiteilijan kohdalla lähestulkoon poikkeuksetta epävarmoja ja synnyttävät katkoksia toimeentulossa. Taiteilijan kohdalla yrittäjyystulkinnat ovat usein epäselviä, ja työvoimapalveluissa ohjeistus ja tulkinnat puutteellisia tai ristiriitaisia. On päivänselvää, että nämä perusasiat olisi saatettava taide- kulttuuripuolellakin kuntoon. Se, että on taiteilija, taiteen tuottaja ja tekijä ei voi olla sosiaali- ja työttömyysturvan ulkopuolelle jättävä tekijä maailmanlaajuisen pandemian iskiessä.
Suomella, maailman onnellisimpana maana, olisi oiva tilaisuus tehdä taiteesta ja kulttuurista oman maansa hyvinvoinnin parantava keidas. Ajattelen kuitenkin, että ennen sitä perusasiat on saatettava kuntoon. Tulevaisuustyöryhmän ehdotuksien toimeenpano olisi hyvä alku tälle työlle. Koronapandemian aikana syntynyttä hyvinvointivelkaa voitaisiin varmasti vähentää, mikäli vain uhrattaisiin resursseja kulttuuri-, sosiaali- ja terveysalojen yhteistyörakenteiden ja -mekanismien synnyttämiseen ja myöhemmin vahvistamiseen. Ulkona alkaa jo hämärtää, päivän harmaus on tipotiessään ja talven sininen hetki on käsillä. Maailman onnellisin kansa, ehkä se määrittelee itse itsensä kuitenkin jonkin ihan muun kuin bruttokansantuotteen avulla. Taide on läsnä ja se hoitaa, vaikka tukirakenteet sen taustalla olisivat vielä pitkään keskeneräiset.
Teksti: Marja Pisilä, Kulttuurituotannon YAMK-opiskelija
LÄHTEET
Opetus- ja kulttuuriministeriö 2022. Kulttuurin aika on nyt ja aina – kulttuurialan tulevaisuustyöryhmän ehdotukset seuraavalle hallituskaudelle.
John F. Helliwell, Richard Layard, Jeffrey D. Sachs, Jan-Emmanuel De Neve, Lara B. Aknin, and Shun Wang. 2023. World Happiness Report 2023.
