Kiinnostuin teatterista ollessani Parkanon musiikkipainotteisessa lukiossa. Joka vuosi lukiomme järjesti musiikkiteatterista kolme kurssia, joita opiskeltiin pitkin vuotta. Ensimmäinen oli tiedostava, toinen syventävä ja kolmannella pyrittiin luomaan täysimittainen produktio koululle. Osallistuin kaikkiin mahdollisiin kursseihin, ja tein kaksi täysimittaista produktiota kahtena ensimmäisenä vuonna. Ensimmäisenä vuonna tehtiin täysimittainen elokuva ”Perhoshäkki”, jossa oli jopa Pauli Hanhiniemi ja legendaarinen näyttelijä Markku Peltola. Toisena vuonna taas teimme ”Romeon ja Julian”, jossa näyttelin Romeon rooli. Eli toisin sanoen hurahdin teatterin tekemiseen saman tien ja viimeisenä vuonna jo suoritin draamadiplomin, josta sitten aloitin vuosia kestäneen, lähes stairway-to-heaven-tyyppisen kärsimystietä muistuttavan hakurumban Teakin ja Nätyn näyttelijälinjoille.
Matkan varrella kuitenkin pääsin Lahden kansanopiston teatterilinjoille (mikä totta kai oli maksullinen ja mikä sinällään on jo absurdia, että olin iloinen ”Jee pääsin sikahyvään maksulliseen kouluun!”), josta sitten lopulta pääsin Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalle opiskelemaan musiikkiteatterin ammattilaiseksi. Eli muusikoksi (Amk), en näyttelijäksi. Opiskelun ohella hain joka kevät uudestaan ja uudestaan näyttelijälinjoille siinä toivossa, että jospa tällä kertaa pääsisin sisään. 2011 vihdoin koitti se hetki, kun pääsin 1100 hakijan joukosta 32 parhaan joukkoon viimeiseen neljänteen hakuvaiheeseen Teakiin, josta kuitenkin lopulta jäi tyhjä arpa kouraan. Kun lopulta sain palautteen, niin se kuulosti jotakuinkin tältä.
”Niin joo täällä lukee, että tosi hyvä improamaan. Musiikillisestihan olet myöskin todella hyvä, ehdottomasti. Pientä puhevikaa sinulla vähäsen on, puhut hieman nopeasti, mutta se on kyllä korjattavissa. Tunneradatkin voisi olla hieman syvemmät, mutta on siellä sitä jotain kyllä. Varmasti meni sen jännityksen piikkiin. Mutta joo kaiken kaikkiaanhan sinä olet valmis näyttelijä, että töihin vaan. Et sinä tätä koulua tarvitse. Toki maisteripuolelle voit hakea, jos haluat. Muutenkin etsimme enemmän yhtenäistä ryhmää ja niin no vaikutit aika itsenäiseltä tekijältä, ja olit muutenkin omissa oloissa. Mutta hyvä tästä tulee ja hae vaan uudestaan, jos haluat!”
Noh… En halunnut. Kuitenkin hain vielä kaksi kertaa maisteripuolelle, mutta kalliolta kuului tyhjä kaiku edelleen. Ja jos niitä näyttelijän töitä yleensä halusi, niin pääsääntöisesti ne menivät niille, joilla ne koulun paperit olivat. Ei aina, mutta sanotaanko näin, että lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa niitä odotettiin. Tässä kohtaa Teakin palaute ”olet valmis näyttelijä” tuntui aika kepeältä lohdulta.
Lopulta tämä kaikki uuvutti minut henkisesti ja olin aivan musertunut, kun valmistuin musiikkiteatterilinjalta. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt myöskään sitä, että olin ADHD ja että tämän kaltaiset pettymykset olivat tämän omaaville musertavia. Masennuin ja katkeroiduin. Lopulta lähdin ”Work and holiday” matkalle Australiaan, missä lopulta heitin vähäksi aikaa kaiken teatteriin liittyvän mielestäni. Saavutin mielessäni niin sanotun ”F*** it” fiiliksen ja olin vain. Ostin auton ja ajelin ympäri ämpäri Sydneytä ja tein, mitä oikeasti SILLÄ hetkellä teki mieli. Ja se oli ihanaa ja vapauttavaa.
Lopulta kuitenkin puhelin alkoi laulaa. Minulle tarjottiin jatkopaikkaa ja roolia Teatteri Eurooppa Neljältä kesäteatterista. Olin ollut siellä edellisenä kesänä ensemble-roolissa, ja oli ollut sinällään kiva kesä. Minä poika tartuin tarjoukseen. Lopulta ajauduin tekemään kaksi kesäteatteria heillä ja yhden talviproduktion vierailevana näyttelijänä pääroolissa kolmen vuoden ajan. Talviproduktio toki oli osa-aikainen ja vain syksyisin, mutta kuitenkin.
Tämän jälkeen ajauduin kiinnitykselle Tampereelle Teatteri Mukamakselle, koska ystäväni oli siellä kiinnityksellä. Kaveri oli minua suositellut ja pistin hakemuksen, ja avot; sisällä oltiin. Seuraavat viisi ja puoli vuotta kokoaikaisena näyttelijänä. Kun lopetin siellä ja olin asennoitunut kulttuurituottajan opintoihin, niin soitetaan Lahdesta pesäkallion kesäteatterilta, että ”Hei täällä olisi sinulle hyvä rooli, tuutko?” Minä poika (ukko) sitten menin. Kesäteatterin jälkeen oli tarkoitus keskittyä opintoihin. Kävin kuitenkin ystävän häissä ja istuin samassa pöydässä Linnateatterin taiteellisen johtajan kanssa. Nyt olen töissä siellä tuottajana.
Tämä kaikki on pistänyt minut miettimään omaa ammattilaisuuttani ja suhdettani kulttuuri- ja teatterialaan. Voin sanoa, että marginaaliosa työllistymisestäni on tullut koe-esiintymisten ja haastattelujen kautta. Kaikki isot ja hyvät työpaikat on tulleet joko tuttavan suosittelemana tai jatkumona edellisen hyvin onnistuneen työn päälle. Teatteri Mukamaksen työpaikka tuli siellä työskennelleen ystäväni ansiosta. Teatteri Eurooppa Neljän työpaikka tuli alun perin siten, että entinen ohjaajani oli minua heille suositellut. Tämä kyseinen ohjaaja oli taas ohjannut minua musiikkiteatteri- opintojeni ensimmäisenä vuonna koulussa, ja sitä kautta pääsin Pesäkallion kesäteatteriin hänen ohjaukseensa. Uudestaan viime kesänä ja ylläri pylläri hänen kutsumanaan.
Tämän ei ollut tarkoitus olla ”Ah hyvä minä” artikkeli, vaikka vähäsen tämä alkaa kuulostaa siltä. (Paitsi, jos olette halukkaita palkkaamaan minua, niin yv:tä tänne vaan) Lähinnä hämmästelin itse sitä, että kuinka helposti sitä unohtuu kaiken pienen ahkeruuden ja oma-aloitteisuuden merkitys työkentällä, ja se että uskaltaa tarttua pieniinkin mahdollisuuksiin. Vaikka se tie ei aina vie tähtiin, niin se voi avata urapolkuja, mitä ei ole tullut ajatelleensa. Myös on hyvä, että ylläpidät niitä suhteita ja etkä aliarvioi mitään kontaktia, mitä olet vuosien varrella luonut, oli keikka kuinka pieni palkkainen tahansa. Nimimerkillä ruokapalkalla ja matkakorvauksilla yhden kesän elänyt.
Olen myös unohtanut kokonaan sen, että mitä kaikkea nämä mahdollisuudet ja pienet keikat ovat minulle ammatillisessa mielessä vuosien varrella tarjonnut. Olen saanut toimia näyttelijän työn lisäksi valo- ja ääniteknikkona, muusikkona, tanssijana, kouluttajana, asiakaspalvelijana, lavastajana, kuskina, ohjaajana, jne. Kaikki tämä teatterikentällä. On myös huomionarvoista se, että olin myös aliarvioinut kokemukseni kouluhauista ja niiden eteen tekemästäni työstä. Niihin kouluihin, joihin hain, oli lähes lottovoitto, jos pääsi sisään, eikä koulua käy syyttäminen tästä, koska niihin haki tuhansia ihmisiä välillä. Mutta näitä hakuja varten tein satoja tunteja töitä. Kaikki ne näyttelijäkurssit. Harjoitusproduktiot, joita tein opiskelukavereideni kanssa. Keikkahommat, joita tein maksaakseni opiskeluni. Ne lukemattomat tunnit, joita vietin harjoitellessani uusia taitoja kuten laulua, tanssia, akrobatiaa, jopa jonglöörausta! Kaikki tämä on lopulta rakentanut pohjan minun ammattilaisuudelleni kulttuurialan työntekijänä ja kontaktiverkostoni.
Kaikki nämä kokemukset ovat siis tehneet minusta kulttuurikentän asiantuntijan. Jos joku tarvitsee itselleen esimerkiksi kiertueteatteriin liittyvää asiantuntijuutta, niin minulla sitä on. Tai jos haluatte kokonaiskuvallista tietoa esityksen tuottamisesta, niin sitäkin minulla on. Olen siis omien kokemuksieni asiantuntija. Uskon siis verkostot ovat kaikki kaikessa. Uskon myös, että jokainen työkokemus on voimavara asiantuntijalle. Ja kun nämä asiantuntijat verkostoituvat, niin on kulttuurikentän kehittämisessä vain taivas rajana.
Olen siis kävelevä pikkusuolainen sillisalaatti, joka selviytyy kulttuurialan moninaisessa viidakossa. Olen siivouskaappiin unohdettu työkalupakki, jonne on heitetty kaikki ne ikea kalustosta tulleet, kerran käytetyt kuusiokoloavaimet ja iskän vanhat meisselit. Olen tylstynyt sveitsiläinen linkkuveitsi, jonka koska tahansa voi teroittaa uudestaan ja ne muutkin osat. Olen älypuhelin täynnä hyödyllisiä ja ei-niin-hyödyllisiä appeja.
Olen siis kulttuurituottaja.
Teksti: Harri Helin, kulttuurituotannon (YAMK) opiskelija
