Piirroskuva henkilöstä joka tanssii hiukset hulmuten luonnossa.

Taidekasvatusta tärkeämpää?: taidekasvatuksen rooli kestävässä kehityksessä

Vaikka suurten kertomusten aika piti olla jo ohi, on kestävästä kehityksestä tulossa vuosituhannen uusi suuri kertomus. Sen kertomiseen osallistuvat nyt kaikki YK:sta ja EU:sta julkisen, yksityisen sekä kolmannen sektorin toimijoihin. Ollakseen vakavasti otettava toimija pitää luoda kestävän kehityksen strategia ja saavuttaa ekologinen sertifikaatti. Kirjailijat ja taiteilijat maalaavat tuhon dystopioita. Tieteilijät laskelmoivat jäätiköiden sulamisnopeutta, metaanikaasun määrää ilmakehässä ja sukupuuttoon kuolleita lajeja. Kaikki toitottavat, kuinka teoille on tulipalokiire, koska aikaa on vähän.

En kiellä sitä, etteikö näin olisi. Jotta kestävä kehitys olisi kuitenkin tosiasiallisesti kestävää, se edellyttää sellaisia muutoksia, joita ei saavuteta hetkessä. Ne vaativat pitkäjänteistä työtä, jonka vaikutus näkyy valitettavasti hitaasti. Näin siksi, että kestävä kehitys edellyttää paradigman muutosta, jossa poliittiseen valtaan ja taloudelliseen hyötyyn perustuvasta päätöksenteosta siirrytään nussbaumilaiseen humanistiseen kansalaisuuteen. Kyse on siis pohjimmiltaan kasvatustyöstä.

Kestävän kehityksen kasvatusideaali

Väitän, että kestävässä kehityksessä on luotu uusi kasvatusideaali. Kestävyyttä on usein tarkasteltu neljän pilarin mallilla, joka muodostuu taloudellisesta, ekologisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta kestävyydestä. Malli on hyvin kritisoitu ja kyseenalainen (kts. Sasha Kagan). Epäilen, voitaisiinko ekologinen kestävyys kaiken muun kestävyyden mahdollistavana tasona nähdä yhdenvertaisena esimerkiksi taloudellisen kestävyyden kanssa. Eri kestävyyden muodot ovat myös hyvin sidoksissa toisiinsa: taloudellinen kestävyys on aina myös sosiaalista kestävyyttä. Lisäksi kulttuurinen kestävyys läpi leikkaa kaikki kestävyyden muodot, koska esimerkiksi luontosuhteemme on kulttuurinen ja historiallinen ilmiö.

Tässä yhteydessä tuon esiin neljän pilarin mallin lähinnä osoittaakseni kestävän kehityksen kokonaisvaltaisuuden. Se koskee suhdetta itseemme, toisiimme ja luontoon. Karen O’Brian muotoileekin ilmastokriisin osuvasti suhdekriisiksi. Toiseksi haluan korostaa, että kaikilla näillä muodoilla kestävyydeksi määritellyt arvot ovat hyvin samanlaisia. Ne ovat toisten ja luonnon kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus, tasa-arvoisuus, solidaarisuus, empaattisuus, vastuullisuus ja yhteisen hyvän ymmärtäminen. Näiden arvojen sisäistäminen on kestävässä kehityksessä muotoiltu kasvatusideaali. Näiden arvojen sisäistäminen on myös demokratian perusta.

Huoli taidekasvatuksesta, huoli demokratiasta

Martha Nussbaum käsittelee teoksessaan Not for Profit 2010 (Talouskasvua tärkeämpää, 2011) taiteen ja humanismin merkitystä avoimelle demokratialle. Nussbaumin mukaan avoimen demokratian toimiminen edellyttää tietynlaisia taitoja ja ominaisuuksia. Niitä ovat esimerkiksi kriittinen ajattelu, itsensä ilmaisu (toisia kunnioittaen), myötätunnon taito ja mielikuvitus, joka pitää ymmärtää paljon laajemmin kuin fantasian luomisena. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siihen, että säilytetään esimerkiksi kyky harkita poliittisia ratkaisuja, osallistua keskusteluun, nähdä asiat toisin sekä kyky ymmärtää ja kunnioittaa kaikkia tasa-arvoisina ihmisinä. Nussbaum väittää, että juuri humanistiset ja taideaineet kasvattavat lapsissa ja nuorissa näitä ominaisuuksia.

Teos on tärkeä puheenvuoro keskustelussa, jossa väitellään humanististen ja taideaineiden merkityksestä yhteiskunnassa. Nussbaum antaa monia esimerkkejä siitä, kuinka juuri humanistisia ja taideaineita vähennetään tai jopa lakkautetaan, koska niillä ei katsota olevan mitään talouskasvua kiihdyttävää tarkoitusta yhteiskunnalle. Taidekasvatuksen alasajossa murennetaan kuitenkin demokratian perustaa ja ajaudutaan kauas kestävän kehityksen kasvatusideaalista.

Huolen taidekasvatuksesta ilmaisi vastikään myös kapellimestari Hannu Lintu Helsingin Sanomien haastattelussa (11.2.2021). Lintua häiritsee suuresti se, että koulutus valjastetaan yrityselämän työvoiman tuottajaksi. Kun koulujen taidekasvatusta vähennetään, ”meille alkaa tulla sukupolvia, jotka ovat menettäneet yhteytensä laulamiseen ja musiikin tekemiseen. Tämä johtaa myös siihen, että meillä tulee olemaan poliitikkoja, joilla ei ole mitään yhteyttä musiikkiin”.

Taidekasvatus ja maailma mahdollisuustilana

Taidekasvatus on paras keino kestävän kehityksen kasvatusideaalin opettamisessa. Esimerkiksi tarinat ja draama kasvattavat lapsia ymmärtämään toisen näkökulmaa, tunteita ja toiveita. Ne kasvattavat empatiaan. Keskustelemisen ja kyseenalaistamisen taitoja tai ns. sokraattisia taitoja voidaan harjoittaa hyvinkin pienestä pitäen, koska kyseenalaistaminen on lapsille luontaista. Keskustelemisen taitoon kuuluu olennaisesti mielikuvitus, jota vaaditaan sekä toisen että uusien näkökulmien ymmärtämiseen ja löytämiseen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että maailma koetaan ensisijaisesti mahdollisuustilana eikä jonakin annettuna. Maailma mahdollisuustilana avataan lapsille juuri taidekasvatuksessa.

Salla Raunio

Kulttuurituottaja YAMK
valmis banneri

Last modified: 19.4.2021